Diaesitys, jossa Björn (kirjoittaja) haastattelee Elsaa ja Ullaa valokuvista ja henkilöistä (ruotsiksi):

Haluatko nähdä lisää kuvia? Käy galleriassa.

↓ Vieritä alas lukeaksesi koko tarinan ↓

Esipuhe

#

Forsmarkin ruukki 1887

Klas Gustav Jansson hoitaa yksinkertaista uunia lämmittääkseen vettä ja pitääkseen kylmän loitolla ahtaasta, kosteasta asunnosta ruukin renkituvassa Forsmarkin ruukilla Pohjois-Upplannissa. Tuli rätisee ja lämpö leviää huoneeseen savuisine, palaneen hajuineen. Vuosi on 1887 ja Klasin vaimo Greta Stina makaa sängyssä valmiina synnyttämään. Klas, ruukin renki, tuskin pysyy paikallaan eikä oikein tiedä mitä tehdä. Kaksi naapurin naista auttaa synnytyksessä. Greta Stinalla on voimakkaita supistuksia, mutta kaikki sujuu hyvin eikä tilanne muutu erityisen dramaattiseksi. Klas huokaisee helpotuksesta, lisää puita uuniin, istuutuu raskaasti sängyn reunalle ja katsoo rakastavasti vaimoaan ja vastasyntynyttä poikaansa. Pojasta, Knut Linus Ludvig Janssonista, tulisi lopulta rakas isoisäni.

Knut lähti merille nuorena. Aluksi miehistön jäsenenä rahtilaivoilla Ruotsin itärannikolla. Sen jälkeen hän työskenteli jonkin aikaa majakkalaivalla. Vuoden majakka-apulaisena Landsortissa Knut ja hänen vaimonsa Augusta muuttivat vastaavaan tehtävään Lungön majakalle Härnösandin lähistölle. Isoäitini Augusta, os. Viberg, kasvoi Tvinguddenissa Börstilin pitäjässä. Lähin kylä oli Långalma, lähellä Östhammaria. Isoäidillä oli “vihreät sormet” ja hän unelmoi viljelystä suuremmassa mittakaavassa. Kävi ilmi, että tämä unelma ei toteutuisi.

Knut oli hyvin jyrkästi mielipiteitään ilmaiseva mies. Kompromissien tekeminen ei aina tuntunut hänestä mukavalta, ja lakki kädessä kerjääminen ja anelu oli hänelle ajatuksena mahdoton. “Jos et voi syödä kylliksesi, ei sinun pitäisi nuolla itseäsi kylläiseksi” oli ilmaus, jota hän usein käytti. Koska isoisä ja Lungönin majakkamestari eivät tulleet toimeen keskenään, päätettiin, että 7 vuoden jälkeen majakalla hän vaihtaisi paikkaa majakka-apulainen Petrus Öbergin kanssa Högbondenilla. Niin yksinkertaisesti konfliktit ratkaistiin niinä aikoina. Kallioinen saari keskellä merta ilman luonnonsatamaa, sähköä tai juomavettä Nordingrån rannikon edustalla, jonka Sixten Söderblom aikoinaan kutsui “Paholaisen saareksi”. Sinne perhe muutti kolmen lapsen ja koiran kanssa 28. marraskuuta 1921. Äitini Elsa oli tuolloin vuoden ikäinen. Yksi lapsi, Alfred, joka kuoli vauvana, jäi haudattuna Lungölle. Saarella eletystä toisinaan epäinhimillisen kovasta elämästä on paljon kerrottavaa. Nykyään pidetään itsestäänselvyytenä, että vesi tulee hanasta ja valot syttyvät, kun painamme kytkintä. Vedämme vessan ja kun meillä on kylmä, otamme kuuman suihkun.

Sivu 1

#

Janssonin perhe Lungöllä.

Tässä on kuva Janssonin perheestä. Paikka on Lungö aivan Härnösandin ulkopuolella ja vuosi on 1919. On vuosi ennen äitini Elsan syntymää ja kaksi vuotta ennen muuttoa Högbondenille. Isoisä Knutin ja isoäiti Augustan välissä istuvat Arvid ja Anna. Isoisän vasemmalla puolella istuu koira Bella. Lungöllä saattoi elää suhteellisen mukavaa elämää. Härnösandin läheisyys luonnollisesti vaikutti tähän. Saarella oli myös kappeli, hautausmaa, pieni kauppa, koulu, teitä, vakituisia asukkaita ja erinomaiset mahdollisuudet kasvimaanhoitoon, mikä oli yksi isoäiti Augustan suurimmista kiinnostuksen kohteista. Högbondenilla ei ollut mitään, mitä heillä oli Lungöllä, mutta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa.

Sivu 2

#

Muutto Högbondenille.

Tälle tuuliselle kalliosaarelle muutti silloin vuoden ikäinen äitini Elsa perheineen syksyllä 1921. Saarella asuivat tuolloin majakkavartija Axel Söderblom ja majakkamestari Per Olof Sjöstedt perheineen. Janssonin perheen täytyi aluksi asua kellarissa, jossa myös petrooliöljytynnyrit säilytettiin. Setäni Arvid kertoi minulle, että talvella he siirsivät sängyt huoneen keskelle, koska seinille muodostui jäätä öisin. Majakka-apulaisella oli alhaisin arvo ja hierarkiassa noustessa perhe saattoi muuttaa ylemmäs. Aivan ylhäällä oli koulu, mutta se suljettiin samana vuonna kun Janssonin perhe muutti saarelle. Kun koulunkäynnin aika koitti, Janssonin lapset laitettiin täysihoitoon mantereelle. Anna Rävsöhön, Arvid ja Elsa Näsängetiin. Äitini Elsa kertoi, kuinka häntä kiusattiin, koska hän ei puhunut Nordingrån murretta. Välitunnit olivat siksi se, mitä hän pelkäsi eniten. Tunnilla hän likinäköisyytensä vuoksi näki huonosti, mitä opettaja kirjoitti taululle. Hänet sijoitettiin aivan luokan perälle, eikä hän aluksi uskaltanut kertoa kenellekään, ettei nähnyt mitä opettaja kirjoitti. Bönhamnin ihmiset olivat luultavasti epävarmoja siitä, mitä saarella tapahtui. Heitä pidettiin pakanoina, koska he eivät käyneet kirkossa. Ja sitten oli kalastus! Majakan henkilökunta kalasti pääasiassa turskaa ja siikaa. Bönhamnin kalastajat kalastivat silakkaa. Äidiltäni Elsalta kysyttiin usein “Kalastaako isäsi siikaa?” Hän sanoi usein, että “hän on niin utelias, että luulisi hänen olevan Bönhamnista”!

Sivu 3

#

Tässä vuoden 1924 kuvassa (arvaukseni) Per Olof Sjöstedt seisoo valkoisessa majakkamestarin takissa vasemmalla ylhäällä. Hänen oikealla puolellaan seisoo isoisäni Knut Jansson, joka toimi tuolloin majakka-apulaisena. Sjöstedtin ja isoisän välissä seisoo Arvid-setä. Kiviportaiden edessä seisoo majakkavartija Axel Söderblom ja hänen edessään äitini Elsa, syntynyt 1920. Hän olisi siis 4-vuotias tässä kuvassa, mikä vaikuttaa järkevältä arviolta. Aivan vasemmalla istuu isoäitini Augusta. Kauniissa suuressa hatussa oleva tyttö, toisena oikealta istumassa, on äidin ja Arvidin isosisko Anna. Muut lapset ovat luultavasti kolme Söderblomien viidestä lapsesta.

Majakka-aseman palvelujako oli majakka-apulainen, majakkavartija ja majakkamestari. Majakka-apulaisella oli alhaisin arvo ja majakkamestari toimi päällikkönä ja työnjohtajana muille.

Kauniissa hatussa oleva tyttö, Anna Jansson, sairastuu tuberkuloosiin ja kuolee neljä vuotta myöhemmin saarella vain 18-vuotiaana. Per Olof Sjöstedt saa sydänkohtauksen vuonna 1935 majakan tornissa. Suurella draamalla he onnistuvat auttamaan hänet alas kierreportaita ja köysiradalla alas Klubbvikeniin, jossa kovalla säällä, tuolissa istuen, hänet kuljetettiin pienellä työvenellä Bönhamniin ja sitten sairaalaan Härnösandiin. Normaalisti sellaisella säällä ei olisi lähdetty liikkeelle. Äitini Elsan mukaan, joka oli tuolloin 15-vuotias, hän selvisi seikkailullisesta matkasta mutta kuoli sairaalassa huhtikuussa 1935.

Sivu 4

#

Getvikenin laituri.

Venen rantautuminen Högbondenille oli lähes mahdotonta, koska luonnonsatamaa ei ole. Siksi Getvikeniin rakennettiin laituri nostolaitteella, jolla henkilökunnan työveneet voitiin nostaa ylös. Ensimmäinen vuonna 1928 rakennettu oli puuta ja katosi melko pian myrskyssä. Kuvassa oleva laituri rakennettiin betonista vuonna 1932 ja sitä on vähitellen parannettu ja laajennettu.

Sivu 5

#

Paja Klubbvikenissä.

Useiden vuosien tutkimusten ja suunnittelun jälkeen Högbondenin majakan rakentaminen alkaa elokuussa 1908. Klubbvikeniin rakennettiin työntekijöiden parakkeja, varasto, toimisto ja paja. Kuvassa oleva paja oli siis yksi ensimmäisistä saarelle pystytetyistä rakennuksista. Sitä tarvittiin kun köysirata piti rakentaa, mikä puolestaan oli edellytys majakan ja asuinrakennuksen rakentamiselle. Rakennusmateriaalit tuotiin saarelle veneillä ja proomuilla ja ne piti kuljettaa korkealla sijaitsevalle työmaalle 70 metriä merenpinnan yläpuolelle. Rakennusten tieltä piti räjäyttää 36 kuutiometriä kalliota. Kivilohkareita käytettiin perustuksiin, mutta ne piti ensin lohkoa sopivaan kokoon ja muotoon. Työ tehtiin käsin ja oli hyvin aikaavievää. Asuinrakennuksen punatiili valmistettiin Utnäsin tehtaalla Nylandin pohjoispuolella Ångerman-joen rannalla. Tiilet kuljetettiin proomuilla Högbondenille ja vietiin ns. lankkukäytäviä pitkin köysiradalle. Pajaa ei enää ole, mutta tulisijan jäänteet voi nähdä tarkasti katsomalla Klubbvikeniin kävellessä. Pajan takana olevaa kalliota kutsutaan edelleen “Pajakallioksi”. Kuvassa näkyy köysiradan alku, joka jatkoi olemistaan edellytyksenä majakka-asemalla asumiselle ja työskentelylle.

Sivu 6

#

Augusta pesemässä pyykkiä.

Majakkamestarin vaimo Augusta on kerännyt vettä pyykinpesua varten. Pyykkiä pestiin myös kesäisin Klubbvikenissä. Vedenpuute oli jatkuva ongelma. Juomavesi piti kerätä sateen jälkeen kallioille muodostuneista lammikoista. Talvella ainoa vaihtoehto oli sulattaa lunta. Syväporattu kaivo saatiin vasta vuonna 1944, mutta piti pumpata vähintään puoli tuntia ennen kuin vettä tuli. Vuonna 1961 kun “sähkö tuli saarelle” asennettiin sähköpumppu.

Ennen majakan sytyttämistä 18. lokakuuta 1909 majakan henkilökunnalla oli tehtävänä kuivattaa suo, joka ulottui aivan talon seinään asti. Kuivatuksen päähän sijoitettiin sementoitu kaivo ulostulolla. Sieltä saattoi pumpata ruskeaa suovettä, joka jätti tumman sakan yön aikana. 1930-luvulla Sixten Söderblom löysi lausunnon vedestä Härnösandin laboratoriosta. Se kuvattiin ihmisravinnoksi kelpaamattomaksi, mutta käytettäväksi tiskivetenä.

Kun kysyin äidiltäni Elsalta, mikä oli vaikeinta elämässä saarella, hän vastasi empimättä: vedenpuute! Hän väitti vakuuttavasti, että heidän täytyi joskus käyttää “suovettä” muuhunkin kuin tiskaamiseen, mutta ettei kukaan sairastunut siitä.

Sivu 7

#

Uros-kissa “Sluggo” ahtojäällä.

Hänen sanotaan kosiskelleen naaraskissoja Barstassa. Ehkä hän on matkalla sinne. Tähän vuodenaikaan jäiden lähtiessä he olivat eristyksissä saarella jonkin aikaa, kunnes saattoivat taas käyttää veneitä. Jos odotus venyi pitkäksi, saattoi käydä niin, että postia ja ruokaa pudotettiin lentokoneesta.

Sivu 8

#

Isoisä Knut, tässä majakka-apulaisena, ja majakkamestari Sjöstedt pienessä työveneessä Bönhamnissa. Miksi heillä on polkupyörä veneessä? Eihän Högbondenilla voi pyöräillä? Tietysti ei, mutta he käyttivät sitä pyöräilläkseen Näsängetiin ostamaan maitoa tilalta. Parempi ottaa se mukaan saarelle, ettei sitä varasteta!

Sivu 9

#

Söderblomit olivat ensimmäiset alueella, jotka saivat radion 1930-luvun alussa. Radiolan. Fantastista! Arvid Jansson ja Sixten Söderblom näyttävät juhlallisilta. Elsan kommentti kortin kääntöpuolella.

Sivu 10

#

Knut Jansson vasemmalla ja Ossian Söderblom esittelevät onnistunutta turskanpyyntiä. Ossianin isä Axel on majakkamestari ja Knut hänen majakkavartijansa. Kuva on 1930-luvun loppupuolelta. Axel Söderblomista tuli majakkamestari keväällä 1935 ja hän seurasi Per Olof Sjöstedtiä.

1500-luvun lopulta lähtien oli ollut kiistoja kalastuksesta Norlannin rannikolla. Ne, jotka haluavat tietää enemmän tästä, suosittelen lukemaan Högbondenia käsittelevän luvun Anders Hedinin mielenkiintoisesta kirjasta “Ljus längs kusten” (Valo rannikon varrella) vuodelta 1988.

Majakka-asemien henkilökunnalla oli perinteisesti oikeus kalastaa omaan kotitaloustarpeeseensa. Kun Högbondenin henkilökunta halusi käyttää tätä oikeutta, paikallinen väestö vastusti sitä väittäen, että heillä oli yksinoikeus kalastukseen Högbondenin ympäristön vesillä. Majakkamestari Sjöstedt lähetti sitten tiedustelun esimiehelleen, Gävlen luotsikapteenille, joka antoi asian edetä Tukholman luotsiviranomaiselle. Monen mutkan ja tutkinnan jälkeen todettiin, että majakan henkilökunnalla oli oikeus kotitalouskalastukseen ja paikallisten täytyi vastahakoisesti hyväksyä, että majakan väki oli osa kalastusyhteisöä. Kävi niin, että kalastajat, odottaessaan silakkaverkkojensa tarkastamista, nostivat veneensä Klubbvikeniin ja kävelivät majakalle rupattelemaan ja juomaan kupillisen kahvia. Kaikesta huolimatta kalastajien ja majakan väen välillä vallitsi melko hyvä ilmapiiri.

Sivu 11

#

Ulla kylvyssä.

Isosiskollani Ulla Janssonilla on luultavasti sadevettä pesusoikossa. Voisi olla kesä 1944. Taustalla on se, mitä kutsuimme “luotsin mökiksi”, jossa niin kutsutut signalistit asuivat sotavuosina. Mökin yläpuolella kukkulalla oli tarkkailutorni. Kun signalistit kokkasivat, he antoivat Ullalle maistiaisia ikkunan kautta.

Sivu 12

#

Isoisä ja Ulla.

Knut Jansson koivuhalkojen kanssa ja pikku Ulla kärryssä. Vuosi on 1944. Taustalla näkyy ulkorakennukset, joissa nykyään toimii kahvila, ja aivan oikealla pilkistää luotsin mökki.

Sivu 13

#

Majakkamestari.

Janssonin pariskunta pihalla. Vuosi on 1943 ja Knut on nyt majakkamestari. Sen tunnistaa valkoisesta lakinkuoresta, joka merkitsi majakkamestarin arvoa. Palkka ei ollut korkea ja Augusta sanoi usein, että korkeamman palkan sijaan sai ylimääräisiä punoksia ja kultanappeja univormuun. Ei mitään, millä voisi ostaa ruokaa Bönhamnissa!

Sivu 14

#

Kampigramofonin äärellä

Setäni Arvid kampigramofonin kanssa Högbondenilla. Merimiehenä hän purjehti ympäri maailmaa. Tämä tarkoitti, että hän tutustui kaikenlaiseen musiikkiin. Jazz-musiikista tuli suuri kiinnostuksen kohde, jota hän vaalisi koko elämänsä.

Sivu 15

#

Serkku Robertin vierailu

Elsan ja Arvidin serkku Robert vierailulla. Hän sai ilmaisen lomamatkan ja käytti tilaisuuden hyväkseen vieraillakseen sukulaistensa luona Högbondenilla. Vuoteen 1943 asti majakka toimi petrooliöljyllä. 180-litraisten tynnyrien kuljettaminen majakalle oli raskasta työtä. Petrooliöljy varastoitiin kellarissa. Kuvassa, talon vasemmassa kulmassa, näkyy laite, johon talja kiinnitettiin, kun petrooliöljytynnyreitä laskettiin kellarin varastoon. Kellarissa perheeni asui ensimmäisen jakson ajan. Arvid kertoi minulle, että talvella he siirsivät sängyt huoneen keskelle, koska seinille muodostui jäätä.

Sivu 16

#

Arvid-sedän vierailu talvella 1945. Arvid oli merimies, joka purjehti ympäri maailmaa. Hyvin jännittävää meille, että meillä oli sellainen setä. Ulla sanoo, että hän piti häntä pilalle hemoteltuna ja yritti kasvattaa häntä. Kerrotaan, että Ulla suuttui ja sanoi “Mene kotiin Amerikkaasi!”

Sivu 17

#

Ulla Lillsjönillä (Pikku-järvellä).

Aikoinaan varsinaisen Högbondenin ja sen nykyisen eteläkärjen Klubbuddenin välillä oli leveä salmi. Jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena salmi muuttui lopulta järveksi. Klubbviken oli käytännössä ainoa paikka, jossa lapset saivat leikkiä yksinään. Ei mikään hauska leikkipaikka kallioiden keskellä, mutta lapsia pystyi valvomaan hyvin majakalta. Saaren muu maasto ei ollut niin lapsiystävällistä.

Tässä siskoni Ulla istuu “Lillsjönillä” Klubbvikenissä. Se oli suosittu uintipaikka majakan henkilökunnan lasten keskuudessa. Järvellä oli yhteys mereen ojan kautta, jota henkilökunta huolehti pitää auki. Nykyään järvi on kuivunut, osittain maankohoamisen vuoksi ja koska kukaan ei enää ylläpidä ojaa.

Sivu 18

#

Isäni Henning Sundin ja Ulla Suurella Portaalla, jossa on 52 askelmaa.

Vuosi on luultavasti 1946. Isänpuoleinen isoisäni Erik Johan Sundin oli räätäli ja ompeli isoisän univormuja. Näin Henning ja Elsa tapasivat ja lopulta menivät naimisiin. Henning adoptoi Ullan, joka syntyi avioliiton ulkopuolella. Ulla on siis sisarpuoleni, mikä pidettiin salassa pitkään. Niinä aikoina se oli häpeällistä! Kaikkien “humorististen” kirjoitusten ja “hauskojen” laulujen jälkeen majakanvartijan tyttärestä, joka tuli raskaaksi heti lähdettyään saarelta, äitini eristäytyi vanhoilla päivillään eikä voinut hyvin. Hän otti kirjoitukset sydämeensä ja häpesi! Koska saarella ei asunut monta majakanvartijan tytärtä, ei ollut vaikea arvata, kenestä saattoi olla kyse. Että Högbondenista tuli turistikohde, ei parantanut asiaa. Hänen oli vaikea ymmärtää äkillistä muutosta kovasta raadannasta ja puutteesta ylellisyyteen. Hän sanoi usein painokkaasti, että “kun asuimme siellä, emme olleet mätää puolukkaa arvoisia. Nyt ei voi käydä kaupassa ilman, että Högbonden on jokaisessa kassissa”!

Sivu 19

#

Henning ja Ulla Klubbuddenilla.

Henning tähyilee jotakin kaukana. Vuosi on luultavasti 1946. Isänpuoleinen isoisäni Erik Johan Sundin oli räätäli ja ompeli isoisän univormuja. Näin Henning ja Elsa tapasivat ja lopulta menivät naimisiin. Henning adoptoi Ullan, joka syntyi avioliiton ulkopuolella. Ulla on siis sisarpuoleni, mikä pidettiin salassa pitkään. Niinä aikoina se oli häpeällistä! Kaikkien “humorististen” kirjoitusten ja “hauskojen” laulujen jälkeen majakanvartijan tyttärestä, joka tuli raskaaksi heti lähdettyään saarelta, äitini eristäytyi vanhoilla päivillään eikä voinut hyvin. Hän otti kirjoitukset sydämeensä ja häpesi. Koska saarella ei asunut monta majakanvartijan tytärtä, ei ollut vaikea arvata, kenestä saattoi olla kyse. Että Högbondenista tuli turistikohde, ei parantanut asiaa. Hänen oli vaikea käsitellä äkillistä muutosta kovasta raadannasta ja puutteesta ylellisyyteen. Hän sanoi usein painokkaasti, että “kun asuimme siellä, emme olleet mätää puolukkaa arvoisia! Nyt ei voi käydä kaupassa ilman, että Högbonden on jokaisessa kassissa”!

Sivu 20

#

Joulu 1946.

Majakkavartija Ivar Kyhlberg lastensa Ingerin ja Lassen kanssa sekä Elsa Jansson tyttärensä Ullan kanssa. On joulu 1946 ja he ovat sahaamassa joulukuusta.

Sivu 21

#

Elsa ja Ulla nostetussa suuressa työveneessä nimeltä “Sampo”. Taustalla näkyy Höglosmen.

Sivu 22

#

Kesä 1947.

Samana vuonna kun isoisä Knutista tuli majakkamestari (1943), vanha petrooliöljyhehkulamppu korvattiin kaasukäyttöisellä järjestelmällä, ns. Dalén-valolla, mikä tarkoitti, että henkilöstötarve väheni. Tämä kuva on kesältä 1947. Se on viimeinen kesä Högbondenilla. Isoisä ja Lundgren, tilapäisesti palkattu apulainen saaren viimeisinä aikoina, kuljettavat kaasupulloa. Ennen Dalén-valoa majakka toimi kuin jättiläismäinen petrooliöljylamppu ja vaati jatkuvaa huomiota liekin säätämiseksi. Oli tärkeää olla nukahtamatta vahtinsa aikana. Äitini Elsa kertoi minulle, että isoisä kutoi sukkia pysyäkseen hereillä, mutta isoäiti auttoi häntä “kantapään käännöksessä”.

Sivu 23

#

Kevät 1947

Majakkavartija Ivar Kyhlberg on ottanut paikan Östergarninmajakassa ja hänen tilalleen tuli mies, jonka nimi äitini mukaan oli Lundgren. Tässä hän poseeraa isoisän kanssa suurilla portailla. Näyttää kylmältä ja Lundgrenilla on kivääri kainalossaan. Mitä metsästettiin, on epävarmaa. Ehkä hylkeitä tai lintuja. Ehkä he vain lavastivat hauskan kuvan.

Sivu 24

#

Lapset pihalla.

Edessä seisoo siskoni Ulla Ingerin ja Larsin kanssa, joiden isä Ivar Kyhlberg toimi majakkavartijana isoisän viimeisinä vuosina majakalla. Siihen asti Ulla oli ollut ainoa lapsi Högbondenilla, ja oli tietysti ihanaa saada seuraa muista lapsista. Tässä he juhlivat Pommacilla!

Sivu 25

#

Lapsia vierailulla. Ulla katsoo ihmetellen alastonta poikaa. Ei ollut usein, että muita lapsia tuli käymään, ja vielä vähemmän alastomia poikia, voisi ajatella.

Sivu 26

#

Lillsjön.

Harmi, että Lillsjöniä ei enää ole. Kesällä 1947 se oli suuri ilo Ulla Janssonille ja äiti Elsalle.

Sivu 27

#

Äitini Elsa Jansson istuu Pajakalliolla ja katsoo merelle. Aika on joskus 1940-luvun alussa. Klubbuddenin kaukaisessa päässä näkyy rakennelma, jonka tarkoituksesta olin pitkään epävarma. Majakka-seuran kirjasta “Fyr- och sjömärkeslistan” (Majakka- ja merimerkkiluettelo) löydän vastauksen ihmettelyyni. Se on ns. merimerkki, joka osoittaa väylän, jota veneiden tulee valita välttääkseen karilleajoa. Kuten moni muukin asia, se on kauan sitten kadonnut.

Sivu 28

#

Isoisä veneen nostolaitteella.

Tässä kuvassa Knut Jansson on nostanut veneen ylös Bönhamnin matkan jälkeen. Koska saarella ei ollut luonnonsatamaa, työveneet piti nostaa ylös käytön jälkeen, jotta ne eivät murskautuisi kallioita vasten. Kun viimeksi vierailin saarella, nostolaite oli purettu! Onko seuraava askel purkaa alkuperäinen köysirata, joka oli elintärkeä henkilökunnalle? Paja on kauan sitten kadonnut. Tuntuu yhä perustellummalta dokumentoida rankka elämä saarella sanoin ja kuvin.

Sivu 29

#

Vierailu Näsholmin perheessä.

Kun Elsan piti aloittaa koulu, hänet laitettiin täysihoitoon Näslundin perheeseen Näsängetiin. Tässä kuvassa isoäiti Augusta ja Ulla vierailevat rouva Näsholmin luona. Mukavaa isoäidille päästä retkelle pois saarelta.

Sivu 30

#

Kesä 1947. Majakkamestari Knut Jansson tervataan lankkukäytäviä Klubbvikenissä. Hän jää eläkkeelle saman vuoden syyskuun 30. päivänä, mutta tunnollisena miehenä hän haluaa jättää asiat siistiin kuntoon. Apunaan hänellä on lapsenlapsensa Ulla, joka laittaa kätensä otsalleen. On kuuma ja isoisällä on päässään kypärä, jonka Arvid toi mukanaan yhdeltä matkaltaan. Taustalla näkyy paja ja köysiradan ensimmäinen osa.

Sivu 31

#

Tauko työstä.

Tässä he pitävät taukoa lankkukäytävien tervaamisesta. Knut näyttää väsyneeltä ja kuluneelta! On viimeinen kesä saarella ja hän ajattelee luultavasti ristiriitaisin tuntein syksyn eläkkeelle jäämistä.

Sivu 32

#

Knut katolla.

Korkealla oleva majakkamestari! Knut Jansson tarkastaa asuinrakennuksen kattoa. Köysiradan konehuone kuvassa oikealla. Sen takana oli isoäiti Augustan pieni kasvipalsta. Isoäidillä oli “vihreät sormet”. Valitettavasti karulla kalliosaarella ei ollut viljelykelpoista maata.

Sivu 33

#

Viimeinen kesä Högbondenilla.

Kaunis kuva isoisä Knutista. Hän istuu katsellen merta. Taustalla näkyy ulkorakennus, joka on nykyään kahvila. On isoisän viimeinen kesä saarella ennen eläkkeelle jäämistä ja mantereelle muuttoa. Valtion virkamiehet saattoivat saada eläkkeen 60 vuoden iässä niinä aikoina. Se on tunteellinen hetki, jonka kamera on ikuistanut tässä. Hänestä tuntui luultavasti haikealta jättää saari 26 vuoden jälkeen.

Roslagenin syleilystä — Perhetarina Högbondenilta